Kunnia keskustelujen takinkääntäjille!

Monet opettajat niin yliopistossa kuin alemmilla koulutusasteilla voivottelevat sitä, että opiskelijat eivät osaa esittää argumentteja. Tekstit ovat sisällöttömiä. Oma ajattelu puuttuu. 

Kun kuitenkin katsoo mitä tahansa julkista keskustelua – oli se sitten valtamedian uutisointi tai sosiaalisen median palstat – tuntuu, että väitteitä ja jos jonkinlaisia perustelujakin osataan kyllä esittää. Väitteiden sijaan keskusteluista tuntuu puuttuvan kysyminen. Tai no, monenlaista jankkausta ja päivittelyä löytyy, mutta vähemmän on sellaista omaa tai toisten ajattelua aidosti ja ennen kaikkea vilpittömästi ravistelevaa ihmettelyä.

Ja tämän huomaa myös opettajana: opiskelijat eivät tyypillisesti ole kovin hyviä kysymään ja kyseenalaistamaan. Ainakaan kysymyksiä ei hanakasti lausuta ääneen. Huomaan tämän myös itsestäni julkisena keskustelijana: konferenssiesitelmissä haluaisin aina kovasti kysyä puhujalta jotain, mutta kysyminen tuntuu muiden ajan tuhlaamiselta ja itsensä korostamiselta, mikä on toki typerä ajatus; kysyminen usein auttaa esitelmöijää ja yleisemminkin keskustelua. Kysymistä on kuitenkin pitänyt tietoisesti harjoitella.

Kyllä argumentointikin on hyvä taito. On tärkeää oppia muodostamaan väitteitä ja perustelemaan niitä. Argumentoinnin opettamisessa keskitytäänkin usein siihen, että opiskelijan tulee kyetä muodostamaan mielipide ja perustelemaan se. Perusteluihin kuuluu myös vastaväitteiden ennakoiminen, punnitseminen ja huonojen vastaväitteiden kumoaminen. Hieman vähemmälle huomiolle taitavat jäädä kaikenlaisten ajatusharhojen ja argumentaatiovirheiden läpikäynti, mutta yhtä kaikki jonkinlaista argumentointia Suomessa opetetaan. 

Peruskoulussa opetuksen tuotoksena syntyy usein sellaisia tekstilajeja kuin yleisönosastokirjoitus ja vaikuttamaan pyrkivä puhe. Näille teksteille on paikkansa julkisessa keskustelussa, mutta harmittavan usein lyhyisiin mielipidekirjoituksiin tai vaikkapa tviitteihin mahtuu noin yksi näkökulma, joka tavoittaa vain samanmielisen yleisön.

Entä jos opetuksen kärki ei olisikaan väite ja perustelut, vaan harkitseminen ja kysyminen? Entä jos keskeinen päämäärä olisikin oppia huomioimaan toisen esittämä väite? Opiskeltaisiin siis edelleen argumentointia, mutta huomio olisi keskustelussa. 

Ensiaskel olisi opetella tulkitsemaan mahdollisimman suopeasti toisten esittämiä näkemyksiä. Suopea tulkitseminen tarkoittaa esimerkiksi sitä, että mielipiteen esittäjän oletetaan pyrkivän olemaan ymmärrettävä ja oletetaan ensisijaisesti pyrkivän hyvään. Näin ei tietenkään aina ole, ja myös käsitys siitä, mikä on hyvää, riippuu muun muassa väitteen taustalla hehkuvista arvoista. Mutta suopeassa tulkinnassa mielipiteen esittäjää ei automaattisesti pidetä typeränä, jos hän ei esimerkiksi lyhyeen puheenvuoroon tai vaikkapa siihen tviittiin ole mahtunut sisällyttämään kaikkia aiheeseen liittyviä näkökulmia. Vastaanottaja pyrkii kysymään ja tarkentamaan ja toki tarvittaessa myös esittämään perusteltuja vastaväitteitä.

Usein julkisessa keskustelussa hypätään tarkennusten, myönnytysten ja kohteliaan kyseenalaistuksen yli suoraan vastaväitteisiin, jotka erityisesti sosiaalisessa mediassa vielä puetaan hyökkäävään ja epäkohteliaaseen asuun. Syntyvää mökää voi harvoin kuvata keskusteluksi.

Piikittely myy ja piikittely on sitä helpompaa, mitä ehdottomampaan väitteeseen se kohdistuu. Jotta keskustelu siis olisi mahdollista, omat väitteet tulisi pystyä pyörtämään. Oman kannan pyörtäminen taas on helpompaa, jos ei alun alkaenkaan ole ollut kovin ehdoton. Harkitsemisen, kysymisen ja oman kannan esittämisen ohessa koulussa tulisi siis opettaa myös sitä, kuinka omasta kannasta luovutaan kunniakkaasti – omia tai toisen kasvoja mahdollisimman vähän uhaten.

Toki tällaiset tavoitteet vaativat onnistuakseen sen, että opiskelijat osaisivat ensin ylipäätään esittää jonkin väitteen. Mutta väitän, että mielipiteitä ja näkemyksiä on aivan kaikilla. Monet eivät vain ehkä hahmota omia näkemyksiään mielipiteiksi, koska ne otetaan niin annettuna. Oleellista olisi siis ensinnäkin opettaa, mitkä taustaoletukset, arvot ja ideologiat niin omia kuin toistenkin näkemyksiä ohjaavat ja herätellä löytämään muita mahdollisia näkökulmia. Toiseksi olisi tärkeää opettaa esittämään oma kanta perustellusti mutta niin ehdollisesti, että väärässä olemisen myöntämisestä ei tule sosiaalisesti mahdotonta.

Kysyminen ja ihmetteleminen siis helpottuu, jos sille annetaan tilaa. Näin väitteistä saadaan aikaiseksi keskustelua.

Helppohan tämä on todeta. Vaan miten tilaa käytännössä annetaan?

Esitän yhden ratkaisun, jota voisi soveltaa niin koulussa kuin julkisessakin keskustelussa: arvioinnissa kiinnitettäisiin erityisesti huomiota siihen, kuinka hyvin erilaisia näkökulmia onnistutaan huomioimaan. Väittelyä ei voittaisi se, joka servaa näyttävimmin, vaan se "takinkääntäjä", joka perusteltujen vastaväitteiden valossa luopuisi aiemmin esittämästään näkökulmasta. Ja he, jotka tämän takinkääntämisen arvokkaasti mahdollistavat, saisivat vähintään papukaijamerkin. 

Aloitusteksti tähän kohti

Aloitan blogin. Ja sehän meni hienosti! Sain ensimmäisen virkkeen aikaiseksi tuosta vaan! 

Nyt kun bloggaus-ahdistus on selätetty, toivon kykeneväni täyttämään useamman kolon väitöskirjan työstämisen ohessa kirjoittamalla tänne. Blogista muodostunee lähinnä paikka, jossa voin vapaasti mölistä kaikkea sitä, minkä ajattelen kaipaavan puolijulkista kirjallista työstämistä. Ehkä myös hieman harjoittelen tutkimukseni aiheen popularisointia ja hyvässä lykyssä saan aiheesta kiinnostuneiden kanssa keskustelua aikaiseksi.

Mutta ainakin näin aluksi pohdin väikkärini aiheen (josta kirjoitan jossain toisessa postauksessa) lisäksi väitöstyöhön ja erityisesti kirjoittamiseen liittyviä kysymyksiä, niin kuin moni muukin samassa tilanteessa oleva taitaa tehdä. Blogeja väikkäriprosessista ainakin löytyy  pilvin pimein. Tieteellinen kirjoittaminen itsessään on minulle kuitenkin todella läheinen aihe, ja siitä tuli myös ammattillisesti innostavaa sen jälkeen, kun opetin vuoden päivät kirjoitusviestintää Jyväskylän yliopiston kielikeskuksessa ennen väitösurakan alkua.

Bloggaaminen toivottavasti siis pitää ajatukseni kirjoittamiseen liittyvissä kysymyksissä hieman pelkkää arkista tuskastelua analyyttisemmin. Toisaalta, koska vapautan itseni tiukan tieteellisestä argumentoinnista, aion sallia itselleni myös subjektiivisen ja tarvittaessa tunnepitoisenkin pohdiskelun. Saas nähdä.